Ravasta rapakon taakse

Muutin Coloradoon reilu kuukausi sitten. Ratkaisua lähteä tänne pidettiin ainakin alkuun hyvin kyseenalaisena. Tiedä sitten mitä tällä hetkellä mietitään, jos mitään enää mietitään. Sen kuitenkin tiedän, että elämäni ei ole ollut näin oikeanlaista viimeiseen viiteen vuoteen, mikä on puolestaan pitkälti viiden vuoden kyseenalaistamisen ansiota.  

Suurimmalta osalta on tuskin jäänyt huomaamatta syvällisen pohdinnan, haastamisen ja erilaisuuden läsnäolo elämässäni. Sitä on pidetty hyvänä ja huonona. Siistinä ja sairaana. Sitä kaikkea se on myös ollut ja tulee varmasti olemaan jatkossakin. 

Toni muotoili tämän kombon erään huonon puolen kivasti keskiviikkona: ”Kysyt hirveästi kysymyksiä ja sitten poimit vastauksista vain haluamasi osat, minkä seurauksena käydään sama argumentti huomenna uudestaan.”

Luulisin, että moni muu valmentaja, sekä mummu, äiti ja parhaat kaverit voisivat samaistua tähän, eikä tällaisessa haastamisessa ole mitään hyvää tai siistiä.

Lisäksi syvällinen pohdinta ja toisinaan puhdas tarve olla erilainen: jollain tavalla kova ja siisti tyyppi, ovat ajaneet minut voimaan huonosti, niin henkisesti kuin fyysisesti. Myönnän, että minulla on ollut ja on edelleen puutteita ja ongelmia. 

Toisaalta pohtiminen, muiden ja itseni haastaminen, sekä erilaisuuden ihailu, ovat mahdollistaneet hengissä pysyminen. Jos kukka ei kasva ja menesty kilpailussa, niin se kuolee. Sama käy ihmiselle. 

Myös heikoimmilla hetkilläni olen aina löytänyt itsestäni sitä perkelettä, jolla putkahtaa takaisin pinnalle. Näistä kokemuksista on seurannut kasvua, elämäni tärkeimpiä hetkiä ja hienoimpia saavutuksia. 

Viime viikonloppu Bozemanissa oli ihan mahtava. Tiedättekö kun tulee kesken muun ajattelun tai tekemisen ihan puskista mieleen, että piru vie on hyvä olla, että ei haluaisi olla missään muualla kuin tässä ja nyt, että jokainen sekunti tuntuu kehittävän. Se on hieno fiilis ja mikä parasta, sain kokea sen viikonloppuna niin yksin kuin yhdessä, ladulla, ruokapöydässä, opiskellessa ja matkustaessa. 

Viimeisimmän ”hienon hetken” myötä päädyin eilen miettimään sitä, mihin suuntaan elämäni oli valumassa ennen tänne tuloa, mikä puolestaan ajoi kirjoittamaan tätä.

Mennäänpä siis suoraan asiaan, eli päivän kysymyksiin:

Mistä ihmisille syntyy tarve olla jotain suurta, voittaa kilpailuja, suorittaa tutkintoja, rikastua, pelastaa maailma, muokata kuvia, bilettää, olla oikeassa joka asiassa, nussia ventovieraita tai kitistä jos naapuri ostaa Porschen? Miksi väärän merkkinen peruna ärsyttää enemmän kuin pinnalliset välit sisaruksiin? Miksi maastohiihdon tulevaisuus huolettaa mutta oma tulevaisuus ei? Miksi miellyttäminen menee rehellisyyden edelle? Miksi ”arvostetaan” terveyttä ja perhettä, mutta panostetaan enemmän viinaan ja makkaraan? Miksi suu käy, mutta muutoin istutaan perse homeessa?

No koska ollaan ihmisiä ja maapallo on arvoitus. Meistä kaikki on aina väärässä jollain tavalla, mutta on olevinaan niin oikeassa jokaisella tavalla.

Tarve olla tai tehdä jotain syntyy aikalailla kahdesta mahdollisesta syystä: puutteista ja ongelmista, tai vastuusta ja intohimoista. 

Eli joko on harhaluuloja, tai sitten on suurempi arvostus perunamerkkiin kuin sisareen. Toisin sanoen, en usko olevani ainut, joka on rakentanut elämää puutteiden ja ongelmien päälle. Sinussa on samaa vikaa, kun unohdat ensin että Piippo on pelle ja katsot sitten peiliin. Ja tämä meidän välinen yhtäläisyys on ollut ihan mainio oivallus!

ⓒ Heidi Lehikoinen

On aika pelottavaa ja yllättävää, miten pentuja yli kolmekymppiset voivat olla. Enkä nyt puhu ainoastaan urheilijoista, kun sanon että monilta puuttuu tietynlainen arvopohja, omatunto ja suunnitelma elämälle. Monilla on työ, jossa ollaan valmiita menestymään keinoilla millä hyvänsä ja työ määrää myös pitkälti elämän tahdin. Lisäksi halutaan perustaa perhe, rakentaa omakotitalo, matkustella ja olla onnellisia. Mutta kun lähdetään kysymään mitä haluaisi päivittäin edustaa, millaisena ihmisenä haluaisi olla tunnettu, millaisia hetkiä haluaisi viikoittain kokea, missä tunteissa ja uskomuksissa haluaisi elää, tai mistä tulee itsensä kolmen, kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä löytämään jos jatkaa elämää kuten nyt, ei vastauksia irtoa porukalta kovin herkästi. 

Toinen pentumainen piirre on aikuisten putkiaivoisuus. Kuullaan kaverilta huhu tai luetaan yksi lehtiartikkeli. Sen perusteella rakennetaan sitten mielipide henkilöstä tai tilanteesta ja ladotaan tuomio samaan settiin. Todellisuudessa ei kuitenkaan tiedetä mitään faktoja, taustoja tai syitä. 

Lisäksi hyvän ystävyyssuhteen tunnusmerkki näyttäisi olevan kyky juoruilla, arvostella ja jauhaa paskaa muista, ilman että tarvitsee pelätä kyseisen paskan lähtevän kiertämään. Vautsivau, kun on kerrassaan päteviä päätelmiä, sekä voimaannuttavia ihmissuhteita näillä lasten roolimalleilla!

Kun on koko nuoruuden kuunnellut sitä lorua, jonka mukaan elämää on urheilu-uran jälkeen, kestää jonkin aikaa uskoa, että kyseessä on ollut nimenomaan loru. Urheilu-ura tai mikään muukaan ura ei ole yhtä kuin elämä. Ja tämän kun tajuaa niin helvetti on hetkessä irti. Se ”huippu-urheilijan arki”  muuttuu äkkiä mauttomaksi, kuormittavaksi ja merkityksettömäksi.

Motivaatio-ongelmia? Ei. En sanoisi niin. En ole kuvitellut lopettavani kilpahiihtoa tai omistautunutta harjoittelua missään vaiheessa tosissani. Haluan yhä menestystä arvokisoissa. Kuitenkin, kun kysyin itseltäni syksyllä miksi haluan kiertää maailmancupia ensi talvena, en oikein löytänyt vastauksia. Kun hetken myöhemmin tajusin, että ei oikeasti ole olemassa sitä jotain, jonka mukaan pitäisi elää, niin vastauksia alkoi löytyä aika helposti. Suurin osa kun elää mallintamalla toisia, vain koska ei ensinnäkään selvitetä miksi ja miten halutaan elää tai saavuttaa jotakin, ja toiseksi koska yritetään ensin toistaa historiaa, ennen kuin nähdään muita mahdollisuuksia. 

Denveristä on toistaiseksi hyvin vähän huonoa sanottavaa. Sää on ihmeellinen, mutta muutoin on ollut ihmeen hyvä. Täällä on niin hyvä energia. Sitä on vaikea selittää sanoin, mutta on sellainen hyvä yhdistelmä rentoutta, ammattimaisuutta ja iloa.

Koulua on ollut tässä periodissa vain pari kertaa viikossa. Ruotsi sujuu toistaiseksi yhä englantia paremmin. Norjaa kuuntelen puolestaan jo melkein yhtä sujuvasti kuin ruotsia. 

Treenejä ei juuri tarvitse tehdä ilman valmentajan läsnäoloa ja kahta treeniä on mahdollisuus luukuttaa (minun ja aikataulujen puolesta) harvase päivä. 1700m korkeus tuntuu parhaillaan samalta kuin merenpinnan taso, mutta reilu 2000m ei maistunut kovin normaalilta etenkään kisassa. Kisojen tasosta en puolestaan osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta ainakin oma vauhti on parantunut muihin nähden viikko viikolta.

Tämän kuukauden perusteella on vaikea uskoa, että Amerikka ja yliopisto-opiskelu estäisivät huipputasolla hiihtämisen. Mutta aikahan sen näyttää. Tiedän jo nyt ainakin sen, että kokonaisuus ja olosuhteet ovat saletisti paremmat kuin Tampereella, ja että minä voin vallan mainiosti, joten tuskinpa irtisanoudun tästä systeemistä ainakaan ennen kesälomaa.

Innolla odottelen silti Suomessa piipahtamista, etenkin perheen näkemistä ja SM-kisoja. Saa sentään vähän suuntaviivoja siitä, miten paljon on kehittynyt tai vaihtoehtoisesti siitä, miten pahasti itseään voi huijata uskottelemalla olevansa nousukunnossa päivästä toiseen!😁

ⓒ Heidi Lehikoinen

Jutelkaamme lisää ja nähkäämme tositoimissa kuun vaihteessa,

Eve