Hyvältä tieltä hakoteiden kautta Seefeldiin

Olen päättänyt, että kirjoitan tänne vain silloin kun on kirjoitusfiilis, eikä nyt oikeastaan ole. Jossain sisälläni heräsi silti tarve infota itsestäni tänne juuri nyt, joten tällä kertaa väännän tekstiä vähän väkisin. Ei siis varmaan tule kovin luovaa settiä tällä kertaa, mutta ei anneta sen häiritä.

© Touho Häkkinen

Viime kerralla puhelin täällä tammikuun suunnitelmista, sekä mielen mutkien suoristamisesta ja ymmärtämisestä. Edessä oli tuolloin aikamoinen kisarupeama ja olin intoa, iloa ja odotuksia täynnä.

Tiivistettynä kyseinen kolmen viikon reissu sai hiihtojen puolesta hyvän alun Vantaalla ja heikon lopun Imatralla.

© Heidi Lehikonen
© Heidi Lehikonen

Vantaalla yllätyin positiivisesti menostani  ja Lahdessa meno jatkui melkein yhtä hyvän oloisena.

Lahden kisoista mieleen jäi etenkin keskiviikko 23 helmikuuta. Päivästä muodostui lopulta sellainen kokonaisuus, jonka muistan varmasti ikuisesti: 10km vapaata, halu näyttää, itseluottamus, epätoivon hetkien selättämiset, ehjä suoritus oikealla hetkellä, kannustus, tunnelma, jaettu jännitys ja ilo, joukkue, perhe, tukijat, kiitollisuus ja pieni voitonnälkä, jonka ansiosta tulevaisuutta silmäili illalla sydän sykkien.

© Heidi Lehikoinen
© Markus Mäki

© Heidi Lehikonen

Lahdesta suuntasin Ulricehamniin, jossa  aloin valua väärään suuntaan. Siellä tunsin, että liekki oli hiipumaan päin. Hiihto ei ollut niin jaksavaa tai voimakasta kuin Lahdessa ja sai potkia itseään persuksille keskittymisen suhteen, kun pessimistinen ajattelu meinasi puskea läpi.

Olin tyytyväinen henkilökohtaisen kisan sijoitukseen ja omaan suorittamiseen molempina päivinä, mutta esimerkiksi viestin jälkeen itseni valtasi lähinnä kysymys ” Mitä tehdä, jotta kolmossija olisi jatkossa kakkossija?”, eikä niinkään riemuitseminen podiumista.

© Kerttu Helynen

Ruotsista laskeuduin lopulta Pirkkalaan suunnilleen räjähdyspisteessä olevana pommina.

Viimeset pari viikkoa olivat olleet luokkaa: ”Hiihto, hiihto, hiihto”, joten kaipasin kaikkea muuta kuin keskustelua hiihdosta. Tämän vuoksi mesosin heti sisälle astuttuani talon kurista ihan huolella. 

Kotikotiin istuttamani säännön mukaan kisoistani saa meinaan puhua vain, mikäli aloitan itse keskustelun aiheesta. Tuli samassa kerrottua myös sukulaisille ja ystäville, että olen se sama vanha Eve, jonka he ovat tunteneet iät ja ajat: Vaikka naamani näkyisi joskus tulosruudussa, niin haluan yhä kuulla muiden arjen, ilot ja surut, enkä siedä mitään erityiskohtelua.


Olisin ehkä voinut ilmaista tarpeeni hieman sydämellisempään sävyyn, mutta onneksi läheiset ymmärsivät raivoni pääsanoman, eli sen, että perhe ja ystävät pysyy vain perheenä ja ystävinä, riippumatta ladun tapahtumista. Puhun kyllä hiihdosta mieluusti ja monesti kotona, mutta en tykkää jatkuvasti vatvoa vanhoista ja tulevista kisoista ihmisille, joiden seurassa on mahdollista kuulla ja kokea muutakin kuin hiihtoa. On myös hankalaa pitää kiinni siitä ihmisarvosta, joka ei katso suorituksia, mikäli jokaisen tahon kanssa pääfokus on kilpailuissani.

Mesoamiseni jälkeen sain lopulta viettää nautinnollisia päiviä tärkeiden tyyppien seurassa ollen pelkkä Eve, enkä hiihtäjä. Samassa löytyi taas se ilo olla, mennä ja tehdä, mikä oli Ulricehamnissa hieman kateissa.

Pirkanmaalla ollessani solmin uuden yhteistyösopimuksen Pihlajalinnan kanssa, mistä olen todella innoissani. Täältä  on mahdollista lukea hieman siitä, mikä on homman nimi.

Kotikotoa suuntasin Imatralle SM-kisoihin, jossa tämä uudelleen syttynyt liekki pääsi taas lopahtamaan hetkeksi. Haudoin pommin aineksia kisatessa ja etenkin maalialueella.

 Olin onnea ja itseluottamusta täynnä Imatralle saapuessani, mutta ladulla ei heilunut hyvää siitä huolimatta. Kropassa ei ollut mitään annettavaa. Ei ollut voimia tai jaksamista millä taistella. Kello ei tykännyt ja tuntui vain pahalta, mutta ei kuitenkaan saanut ahtaalle.

© Heidi Lehikonen
© Touho Häkkinen


Pertsan kympin pettymyksen nielin nopeasti, mutta totaalihyytyminen viestissä herätti sen sijaan paljon kysymyksiä. 

Ajauduin alkuun vanhalle itseruoskinnan ja periksi antamisen polulle, mutta onneksi järjen ääni löytyi nopeasti fiksujen ihmisten myötä. Sisäistin heidän ansiostaan suunnilleen tunnissa, ettei kunto katoa viikossa, etten ole luovuttajatyyppiä ja että elämä on yhä siistiä, vaikka viestihiihto ei ollut. Lopulta suuntasin jollain tapaa levollisin mielin kohti Rovaniemeä ajatuksella ”Onneksi tämä oppi tuli nyt, eikä MM-kisoissa”.

Ounasvaara ♡

Kotona agendaksi muodostui useampi lepopäivä täynnä unta ja energiaa, minkä myötä liekki syttyi taas kropassa. Sen jälkeen aikaansain reilun viikon onnistunutta kotiharjoittelua ja hyvä tatsi elämään vahvistui päivä päivältä.


Jälkimmäisestä menee jälleen kerran kiitokset omille heimolaisilleni. Heimolaisilla tarkoitan kaikkia niitä, jotka osoittavat välittämistä ja uskovat minuun vuoden jokaisena päivänä. Heidän läsnäolo, kohtaaminen, puhelut ja viestit ovat juttuja, joihin olen viime viikkoina uppoutunut somessa hillumisen ja muun sellaisen sijaan. Se on voimaannuttanut ja ruokkinut positiivisempaa mieltä, joten ajattelin jatkaa samaa rataa.

Parhaillaan olen Seefeldissä ja edessä on urani ensimmäiset aikuisten arvokisat. En oikeastaan tiedä mitä odottaa ja lähdinkin reissuun avoimin mielin. Kunto ja vire tuntuu tällä hetkellä hyvältä. Korkeuteen on sopeuduttu ja reissussa on ollut tähän saakka kivaa.

Nyt pyrin ottamaan sen kuuluisan yhden päivän kerrallaan ja tekemään oman parhaani. Yritän pitää kiinni hyväksi todetuista tavoista ja välttää niitä huonompia.  Tärkeintä on kuitenkin luottaa. Luottaa tehtyyn työhön, omaan tekemiseen, omiin kykyihin ja tiimiin. Ja tietenkin pitää hauskaa.


Tällä reseptillä tulee varmasti myös parhaat suoritukset ja käteen saattaa jäädä muutakin, kuin hyvät tai huonot tulokset. Tällä reseptillä on mahdollista elää, oppia, antaa kaikkensa ja nauttia, eikä vain suoriutua. Se on tärkeintä se!

Tässä kaikki tältä erää. Kiitos ja palaamisiin,

Eve